Hoitola Tienristeys

Kirja 1. – Luku 5. Unia, aaveita ja äidin rakkautta

Päivitetty 18.8.2015

Etusivu Foorumit Hoitaminen Hoitotarinat Draguel Kirja 1. – Luku 5. Unia, aaveita ja äidin rakkautta

Tämä aihe sisältää 0 vastaukset, 1 kirjoittaja, ja siihen kirjoitti viimeksi Draguel Draguel 3 vuotta .

Esillä 1 viesti (kaikkiaan 1)
  • Julkaisija
    Viestit
  • #2772
    Draguel
    Draguel
    Hoitaja

    Värähdin ja nousin istumaan. Olin maannut keskellä sammaleista ja tiheää metsää, johon ei osunut auringon valo. Noustessani kunnolla ylös ja puhdistettuani vaatteeni metsän pohja mudasta, näen ensi kertaan keveän polun edessäni. Sen enempää mitään pohtimatta liikun kuin narun vetämänä polkua pitkin. Hiljaisuus on korvissa ulvovaa ja saa minut menemään hieman kasaan. Moinen hiljaisuus oli luonnotonta. Askel askeleelta saavuin syvemmälle metsän keskusta eikä ilma piiri helpottunut lainkaan. Tuntui kuin suurien puiden latvat eivät päästäneet lainkaan raikasta ilmaa alapuolelleen. Vaikka ilmaa oli hankala hengittää ja vaikka koko metsä tuntui painautuvan kasaan ympärilläni. Minussa ei ollut yhtään pelkoa eikä epäilystä. En kavahtanut mitään ja tunsin olevani turvassa. Levitin käteni ja otin kiinni varjoista, vedin ne mukaani ja tunsin enemmän eläväni kuin koskaan. Painoin varjoja rintaani vasten ja rakasti sitä tunnetta jonka niistä sain. Himoitsin saada lisää mutta… Vaikka kuinka kurkotin, en saanut mitään mikä olisi tyydyttänyt haluni. Mikään ei tuntunut riittävän minulle. Ei edes tämän synkimmän metsän jokainen varjo kädessäni. Jopa se tuntui vähäiseltä. Äkisti kehoni pysähtyi ja hengitin raikasta ilmaa. Olin suuren ja varmasti metsän korkeimman puun luoman varjon alla. Se oli tavallaan aukea, puu nökötti aivan aukeamaan rajalla ja peitti puolella latvallaan metsän ja toisella puolella loi aukean. Katselin puuta ja sen suurta musta varjoa.
    – Draguel, kuulin kuiskauksen ja katsahdin eteeni. Puun varjosta, aivan sen juurelle nousi mustiin pukeutunut mies jonka kasvoja en nähnyt, ne olivat varjon takan piilossa. Mies levitti kätensä ja kallisti päätään. Mitään sanomatta astelin hieman nopeammin kuin ennen suoraan hänen eteensä. Katselimme toisiamme hetken enene kuin astuin lähemmäs ja kurotin käteni hänen hartioille. Mies laski toisen kätensä alaselälleni ja toisen nosti aivan poskelleni, muttei koskettanut minua. Mies oli täysin yömustaan pukeutuneena, jopa kädet oli peitetty hansikkaisiin, mutta silti… Tunsin hänen käsiensä lämmön ja sydämeni löi nopeammin kuin koskaan eläessäni. Emme sanoneet mitään katsoimme vain toisiamme syvälle silmiin, puristimme toistemme vaatteita käsiemme alla… Sitten värähdin ja pakonomaisesti kaappasin miehen intohimoiseen suudelmaan. Mustiin pukeutunut mies vastasi siihen yhtä haluavasti kuin minäkin. Hän laski kätensä poskelleni ja hyväili sitä kuin kasvoni olisivat olleet posliinia. Tunsin saavani tyydytykseni mutta kun sain sen kerran, halusin vain enemmän ja enemmän enkä tohtinut irrottaa miehestä joka kaappasi minut varjoihin. Lopulta avasin silmäni ja erkanin hänen huuliltaan. En tiedä miten mutta kykenin katsomaan hänen olkansa yli. Näin miten suuri sähköpokémon katseli minua häijyillä, tappajan silmillään. Koko otuksen sinikeltainen keho kähisi sähkö ja se paljasti suuret hampaansa. Ja sitten. Se hyppäsi kohti kasvojani, valmiina repimään sen irti minusta…
    Nousin ylös hengähtäen. Hikoilin valtavasti ja hengitykseni oli äärimmäisen epätasainen. Se oli ollut vain unta, outoa, kamalaa mutta silti lumoavaa unta. Katselin ympärilleni ja näin miten Logan nukkui kerällä jalkojeni päällä, Kyo istui nojatuolissa keveästi unissaan tuhisten ja tunsin Richardin pään lanteillani. Kurottauduin kohti Logania ja silitin sen pehmeää karvaa. pokémon haukotteli, vaihtoi hieman asentoaan ja jatkoi uniaan tyytyväisen näköisenä. Hymyilin lämpimästi ja katsahdin Kyohon. Buizel näytti niin pikku pojalta nojatuolissa nuokkuessaan. Ja sitten siirsin katseeni Richardiin. Suloinen ja täysin minuun painautunut kivi otus, tuhisi rauhallisesti. Laskin käteni sen päälle. Omat ihanat pokémonini. Jatkoin Richardin silitystä ja menin maaten. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten edes tajua missä vaiheessa hyppäsi kiljahtaen alas sängyltä. Katossa oli joku ja se oli katsellut minua, ehkä koko yön ajan? Logan lensi kauniissa kaarteessa suoraan Kyon syliin joka heräsi tuskissaan. Richard hypähti ilmaan ja pakeni sängyllä täristen niin että sänkykin lähti liikenteeseen. Hahmo katossa piti keveän ääneen ja selvästi lähti pakoon. Sillä kuulin kuinka se törmäsi päin parvekkeen lasi ovia. Hengitin raskaasti ja tuijotin verhoja jotka lepattivat kertoen että olento tai pokémon oli poissa. Kyo ärisi jotain Loganille joka oli tullut luokseni paniikissa.
    ”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?” Pokémon kyseli valtavan paniikin ja aamu söhrön sekoittaman. Kyo tallusteli varovaisesti luoksemme päätään hieroen ja parvekkeelle katsoen.
    ”Kuka nuo jätti auki?” Buizel mutisi ja venytellen meni sulkemaan oven. Olin avaamassa suuni vastatakseni mutta huoneen ovi aukeni ja Caleb asteli pelkissä housuissaan ja huivi kasvoillaan sisälle katsahtaen minuun huolissaan.
    – Mitä nyt, kuulimme huudon?, Caleb kyseli enkä voinut vastata. Katseeni oli lukkiutunut miehen rinta sekä vatsalihaksiin. Kyo taisi huomata tuijotukseni koska viskaisi miestä peitolla.
    ”Dude, peitä itsesi ennen kuin jonkun silmä puhkeaa”, mustis Buizel ärisi ja tuli luokseni ottaen kädestäni kiinni.
    ”Kultaseni, mikä hätänä? Ei enää mitään hätää, olen tässä” Buizel sanoin romanttisesti ja hymyili minulle rauhoittavasti. Olin jälleen vastaamassa mutta Caleb keskeytti minut jälleen. Peitto ei nähtävästi kelvannut sillä herran ylävartalo oli jälleen paljas.
    – Olaanpas sitä ritarillisia, mies mutisi ja Kyo katsahti tähän kylmästi.
    ”Homo baari on kaksi väylää oikealle, ole hyvä”, Buizel nousi ja irrotti kädestäni astuen uhkaavasti lähemmäs Calebia joka teki sanoin, puristaen peittoa rystyset valkeina.
    – Aaa, olet siis jo käynyt siellä, musta pörröpää vastasi vesipoksulle joka ärähti. Richard uskaltautui tulla sängyn alta syliini ja piti minusta kiinni kuin se olisi aikeissa hukkua. Buizel ja Caleb aloittivat uuden sanaharkan ja katsahdin parvekkeelle lukiten korvani heiltä. Nyt kun ajatukseni olivat selventyneet, tajusin sen olleen selvästi pokémon. Tunnistin ne silmät ja tiesin tämän lajin, se oli ollut Shuppet. Mitä se oikein teki täällä hotellihuoneessa?
    ”TURPA KIINNI!” Loganin huuto vaiensi ajatukseni ja kaksikon. Huutonsa ohella koira pokémon iski valtaisan sähköiskun kaksikkoon jotka nyt makasivat maassa tummaa savu heistä nousten.
    ”Jos tahdotte kuherrella menkää muualle, minua itseä kiinnostaa enemmän mikä herätti Draguelin KOLMELTA YÖLLÄ!!” Logan raivosi ja tuijotti kaksikkoon kuin taistelu härkä. Richardin silmät kostuivat ja aloin lohduttaa sitä, ettei se alkaisi pelästyksissään itkeä. Kyo sekä Caleb mutisivat omiaan maassa samalla kun Kyro asteli haukotellen huoneeseeni. tämä katsahti isäntäänsä mutta herrasmiehenä asteli suoraan luokseni. Huokaisin hiljaa ja katsahdin kumpaankin koira pokémoniin. Ne selvästi halusivat tietää mikä oli neidon noin vain herättänyt.
    – Minä… Heräsin unestani ja katselin ympärilleni. Vasta kun menin takaisin maaten, näin pokémonin katossa, se katseli minua, en tiedä kuinka kauan se oli ollut siinä mutta… Pelästyin sitä suuresti, sanoin varovaisesti edelleen tärisevää Anorithia silittäen. Logan painoi päänsä toisen käteni alta ja nuolaisi leukaani lohduttavasti.
    ”Ei hätää, jos se oli vain pokémon, niin en usko että se oli mitään vakavaa. Sehän saattoi vain haistaa ruuan pöydällämme ja tulla varastamaan niitä”, Loganin sanat rentouttivat minua suuresti. Mutta…
    – Tai sitten se oli jonkun kouluttajan pokémon joka halusi vakoilla sinua, Caleb totesi noustessaan istumaan, itseään siistien. Kaikki pokémonit katsahtivat tähän tuimasti samalla kun aloin ajattelemaan tuota mahdollisuutta.
    ”Saanko?” Kyo kysyi ja Kyron sekä Loganin nyökätessä Buizel iski kätensä miehen takaraivoon. Liike sai minut hymyilemään, mutta vain hetkeksi. Se oli aivan varmasti Shuppet, mutta villi vai pyydystetty oli se suurempi kysymys. Suurin taas, miksi ja mitä se tahtoi?
    ”Minusta olisi paras, ettei Draguelia jätettäisi vahtimatta tämän yön ajaksi” Kyo sanoo ritarillisesti ja astelee lähemmäs minua, keveä virne kasvoillaan. Caleb tarttuu tämän päähän varjo kasvoillaan.
    – Etenkään jos sinä olet samassa huoneessa hänen kanssaan, Caleb sähähtää samalla kun Kyo yrittää repiä itseään pois miehen otteesta.
    ”Minä vahdin häntä, enkä tahdo teitä kumpaakaan tähän samaan huoneeseen” Logan ärähti. Kaksikko aikoi sanoa jotain mutta Loganin huutaessa heidät ulos, eivät pokjat muuta kuin lähteä. Uusi sähkö tälli ei selvästi maistunut. Koira pokémon kääntyi kohti minua hymyillen.
    ”Nuku ihan rauhassa, vahdin ettei sinua häiritä” Logan uikahti ja sai minut hymyilemään.
    – Olet hyvä poika, kuiskaan ja silitän tämän päänpäätä, ennen kuin nousen Richard sylissäni. Menin sängylle maaten ja katselin kattoon huokaisten. Logan loikkasi vireeni ja veti peiton päälleni.
    ”Nuku nyt, huomenna jatkamme matkaa ja löydämme sen suojelijan” Logan koetti selvästi piristää minua mutta en uskaltanut sulkea silmiäni. Uni kummitteli mielessäni ja vaikka se oli ollut kaunis uni, pelkäsin sitä silti. Jollain tavalla minusta tuntui että jos uppoaisin siihen, en enää ikinä heräisi. Silti. silmäni sulkeutuivat ja syvennyin uneen jossa ei ollut kuvia.
    Aamun aurinko valloitti hotellin aulan jolla seisoin. Katselin suurista ikkunoista ulos, Richard sylissäni. Logan istui vierelläni ja tuntui pitävän huolestuneen katseensa minussa. Caleb selvitti kartasta tietä Pory Cityyn ja Kyo nojaili seinään vähän matkan päässä.
    ”Mietitkö edelleen sitä pokémonia joka kävi huoneessasi yöllä?” Logan lopulta herätti minut aulaan. Katsahdin siihen pehmeästi, päätäni pudistellen.
    – En, ei se ollut mitään. Villi pokémoneja tulee paljon asumuksiin, sanoin puolustukseni ja sain koiran hännän heilahtamaan. Miettisin untani. En ollut ennen nähnyt mitään sellaista. Kaikki entiset uneni olivat olleet niin rauhallisia ja keveitä mutta tämä viimekertainen oli ollut… Raskas mutta kaunis, koukuttava oikein. En kuitenkaan antanut yhden unen vaivata minua sen enempää. Unet olivat unia, eivätkä ne olleet totta… Siihen tahdoin uskoa mutta sisälläni, jokin varoitti. Sanoi ettei pitäisi olla niin sinisilmäinen. Caleb tuli luoksemme Kyron kanssa ja kännyin hänen puoleensa.
    – Tästä on vielä muutamien päivien matka, mies toteaa ja tunkee kartan laukkuunsa. Nyökkään tyytyvänä, sehän tiedettiin jo, ettei tästä tule mikään lyhyt reissu. Eikä voinut valittaa sillä se oli ainoa keino päästä kyseisen suojelijan luokse. Oli matka kuinka pitkä tahansa se oli tehtävä.
    – Kaikki hyvin muuten?, Caleb kysyi ja säpsähdin. Miehen silmät katselivat minua pehmeästi ja pakottivat laskemaan omani.
    – Mmm, ei tässä hätää, mutisin ja otin paremman otteen Richardista joka ei enää tärissyt niin paljon Calebin lähellä. Mies nyökkää ja poistuu aulasta. Huokaan vielä ja kutsun Kyon luokseni. Ulkona oli hyvin kaunis sää. Taivas oikein hymyili. Aurinko paistoi lämpimästi, tuuli viilensi juuri sopivasti ja useat eri linnut lensivät sinisen kankaan edestä. Seurasin Calebia kaupungin keskustaan joilla oli selvästi jonkin näköinen tapahtuma. Ruoka ritisi muutamissa kojuissa, toisissa taas oli erilaisia vaatteita ja toisissa taas joitain hyvin erikoisia tuotteita. Kiinnostuin niistä heti ja menin erään koru kojun luo ja katselin antimia Richard myös yhtä uteliaan. Koru myyjä asteli perältä lähemmäs ja hymyili minulle lempeästi. Hän oli vanha mies, harmailla hiuksilla ja parralla.
    – Onpas ihastuttava Anorith, fossiili pokémoneja näkee harvoin, mies sanoo ja hymyilen hänelle Richardin menneessä hieman kasaan.
    – Voi kiitos, minulla oli vain tuuria sen löytämiseen, sanoin pakonomaisesti hymyillen. Jos täysin tarkkoja oltiin, niin olin varastanut Rickin… Mutta onko se varkautta jos varastaa varkailta? Kyo tuli Loganin kanssa luokseni ja katselivat koruja vähemmän kiinnostuneina.
    – Ovatko nämäkin sinun pokémonejasi? Herra utelee ja kurkistaa kaksikkoon kojun yli. Nyökkään edelleen hymyillen.
    – Komea Buizel ja voimakaan näköinen Electrike, tiesitkö että pokémoneista näkee millainen kouluttaja on. ja omasi kertovat potentiaalista, voimasta ja rakkaudesta. Koska sellainen kouluttaja on harvinainen saat valita minkä korun tahdot lahjaksi, mies sanoo ja levittää kättään. Häkellyn tämän sanoista ja tarjouksesta.
    – En-en-en mitenkään voi, änkytän mutta mies nostaa kätensä vaientaakseen minut.
    – Minä vaadin neiti, olkaa kiltti, mies sanoo ja vaikenen keveästi punastuen. Olipa mukava mies. Katselin koruja miettien miehen antaessa ruokaa kojun takana makaavalle Stoutlandille. Lopulta sydämeni jyskähti kovaa ja ojensin käteni kohti korua jossa oli kaunis, pieni, hopeinen siipipari. Ojensin kättäni vaitonaisena, silmät värähdelleen. Sormeni osuessa koruun lävitseni puhaltaa keveä tuuli ja saa roikkuvat korut kilisemään kauniisti.
    – Aaah, olet siis kuullut tarun suojelijoista ja heidän löytäjistä? Mies toteaa kysyen ja vedän sormet nyrkkiin. Katsahdan mieheen joka tulee lähemmäs ja ottaa siipiparin telineeltä. Tämä ojentaa sen minulle ja laskee kämmenelleni.
    – Vaikka sanovat taruksi, minä tiedän että he ovat tuolla jossain ja että heidät löydetään, mies sanoo lempeästi ja nostaa sormensa lähtien etsimään jotain toiselta puolelta kojua. Hetken päästä hän palaa ja laskee kädelle myös Näkijän silmä riipuksen. Lopuksi mies painaa sormet korujen suojaksi ja nyökkää.
    – He kuuluvat yhteen, toivotan sinulle onnea neiti Vapauttaja, mies sanoo lämpimästi ja irrottaa kätensä kääntyen kohti erästä joka on selvästi aikeissa ostaa jotain. Katselen tämän perään sanaakaan sanomatta. Lopulta vedän avaan sormeni ja katsahdan kultaiseen sekä hopeaan koruun. He kuuluvat yhteen.
    – Löydätkö mitään? Caleb kysyy saaden minut pelästymään. Suljen käden ja vien sen kiinni Richardiin. Kännyn kohti kasvonsa peittänyttä ja hengähdän.
    – Yhden korun, sanon nopeasti ja näen kuinka mies kurtistaa toista kulmaansa mutta lopulta hymyilee.
    – Vai niin, tule, hän kehottaa ja huokaan helpotuksesta. Ennen kuin liikahdan tungen Näkijä korun laukkuuni. Nostan siipi parin lähemmäs itseäni ja annan metalli nauhan roikkua vapaan käteni ulkopuolella. Koru oli kovin kaunis. Katsellessani sitä en huomaa kuinka väkijoukko tihenee ja ennen kuin huomaankaan jokin, kultaisen hohtoinen loikkaa ohitseni ja on kaataa minut.
    ”HEI! Varo!” Logan haukahti pokémonin perään. Kyo oli onneksi tukenut minua ja keveällä pään pudistuksella sain itseni takaisin ruotuun. Tosin…
    – Se vei koruni! Sanon ehkä turhan lujaan koska Caleb ja Kyro tuntuvat kuulevan sen. Sillä kaksikko ryntää luokseni.
    – Mitä? Caleb uteli samalla kun ravasi vieressäni kun lähdin kohti suuntaa mihin keltaisen sävyinen pokémon oli juossut.
    – Ostin uuden korun ja sitten tuo pokémon varasti sen! Ärähdin miehelle. Richard uikahti sylissäni ja Kyo sekä Logan juoksivat edessäni. Caleb sai minut kiinni vasta kun pääsimme väkijoukosta. Kyseinen keltaisen sävyinen pokémon, vilkahti sivukäytävälle ja seurasimme koko joukko perässä. Saavumme jotenkin rähmäiselle asuin alueelle, tai no tehdas alueelle. Muutaman käännöksen jälkeen kadotan varkaan näköpiiristä.
    – Etsikää se, sanoin päättäväisesti ja aloimme tutkia rakennuksia ja maata jälkien toivossa.
    ”Miksi se koru on niin tärkeä anyway?” Kyo kysyi ja säpsähdin. En oikeastaan tiedä.
    – No, se myyjä oli erittäin mukava ja antoi sen minulle… ja hän tiesi että olen Vapauttaja, kaiketi näki merkin kädessäni tai jotain, selitin ja taisi mennä läpi, sillä muuta alkoivat etsiä karun varasta hieman monipuolisemmin. Lopulta ja onneksi Logan huikkasi muut luokseen. Hän seisoi erään rämäisen, korkean rakennuksen edessä. Oven edessä olevassa maassa oli muutamat tassun jäljet.
    ”Se kai meni tuosta reiästä, tähän rakennukseen” Logan osoitti jälkiä maassa ja sitten koloa ovessa. Katsahdin paremmin rakennukseen, Calebin kokeillessa ovea joka ei tietenkään auennut. Caleb ja Kyro alkoivat rikkoa ovea, mikä oli minusta todella herrasmies mäistä. Lopulta kaksikko sai oven saranoiltaan ja astelimme sisään voimakaan hajuiseen rakennukseen. Ilma oli hyvin raskasta ja vaikea hengiteistä, lisäksi hajusta tuli selväksi rakennuksen vesivauriot. Logan nuuski hetken maata ja ohjasi meidät yläkerran rappusille. Itse hyvin arkana en juuri nähnyt intoa kiivetä noita epävaaita portaita ylös mutta jokin veti minua kuin narusta. Koruko? En uskonut, se oli jotain muuta. Kapusimme narisevia rappusia ylös ja saavuimme kolmanteen kerrokseen. Caleb taisi huomata saman muutoksen kuin minä sillä hän astui lähemmäs. Tutui kuin ilma olisi raikastunut ja rakennuksen kunto olisi parantunut.
    – Joko tämän rakennuksen kunto on epävakaa tai sitten joku koettaa pitää vierailijat poissa, mies toteaa ja nyökkään. Epäilin jälkimmäistä. Kulkumme johti luultavasti kattohuoneistoon sillä rappuset päätyivät. Kerros jossa olimme oli, selvästi käytössä ja näytti tyylikkäältä sekä hienostuneelta.
    – Mikä ihme tämä paikka on? Kysyn enemmän itseltäni. Richard uikahtaa ja painautuu tiukemmin minuun kiinni.
    ”En tiedä siitä mutta jokin tähän on haudattu. Näin paljon negatiivista energiaa ympärillä, se ei tiedä hyvää” Kyo toteaa katsellessaan ympärilleen, Loganin nuuskiessa mistä ovesta varas oli kulkenut. Caleb tulee jälleen lähemmäs minua ja katsahdan häneen kysyvänä. Kyro astelee Loganin vierellä ja pitää kuononsa ilmassa kuin vahtien ettei Electrikeä yllätettäisi. Caleb siirtää siniset silmänsä minuun ja katselemme toisiamme hetken. Ennen kuin kumpikaan sanoo sanaakaan, Logan vihjaa meitä suuren oven luo.
    ”Se kulki tästä, olen täysin varma” koira heilauttaa häntäänsä ja polvistun taputtamaan sitä.
    – Hyvä poika, kuiskaan ennen kuin nousen ja kokeilen oven kahvaa. Ovi aukeaakin hiljaa ja ilman mitään ongelmia. Sen takana oleva huone on kuitenkin keveä shokki. Punaisella matolla koristellun käytävän reunoilla oli useita häkkejä ja häkeissä erilaisia, onnettoman näköisiä pokémoneja. Ryntään heti erän häkin luo jossa on kolme Nidorania. Ne kaikki makaavat pienessä kasassa ja joakisen kaulassa on jonkin lainen metallinen kaulapanta.
    – Kauheaa, mitä tämä on? Nousen kääntyen Calebia päin joka katselee pahoinvoivana, kahta Vulpista.
    – Selvästi pimeää pokémon kauppaa. Hän hankkii pokémonit ja ostaja tulee hakemaan ne. Jotkut käyttävät näitä sirkuksissa tai kokeisiin, jotkut kouluttajat taas ostavat tältä korkea tasoisia pokémoneja, Caleb sanoo hiljaa ja kääntyy kohti Kyroa.
    – En ota riskiä, Caleb sanoo anteeksi pyytäväisenä ja pyydystää Kyron takaisin palloon. Kyo ja Logan katsahtavat minuun kauhuissaan ja saa minut huokaamaan.
    – En minäkään, kuiskaan ja ennen kuin Kyo ehtii sanoa vasta lauseita, kutsun sen paloonsa. Logan uikahtaa kun käännyn sitä kohti.
    ”Draguel… En tahdo palloon” Se uikahtaa ja polvistun raukan eteen.
    – Tiedän, mutta en tahdo sinua tällaiseen häkkiin. Haemme vain sen korun ja lähdemme pois okei? Se ei kestä kauaa… Saat herkku keksin jos olet kunnolla, yritin suostutella toista. Pelkäsin nimittäin enemmän Loganin menettämistä kuin oman tehtäväni Vapauttajana epäonnistumista. Koira murahti ja lopulta nyökkäsi. Kutsuin sen palloonsa ja puristin Richardia lähemmäs itseäni. Pieni raukka värähti enemmän pelosta kuin kivusta otteeni tiukkuuden takia. Caleb tuli luokseni päättäväisenä ja astelimme yhdessä kohti käytävän päässä olevaa ovea. En tohtinut katsoa häkkeihin, se teki liian pahaa. Kaikki nuo pokemon rukat teljettyinä pieniin häkkeihin. Julmaa kohtelua. Pokémonit eivät sano sanaakaan eivät edes uskalla nostaa katseitaan ohi kulkeviin ihmisiin. Tuollaisen pokémonin koulutus ja luottamuksen saanti on erittäin vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta. Caleb katsahtaa minuun samalla kun ottaa kahvasta kiinni. Nyökkään rohkaisevaisesti välittämättä Richardin vastahakoisesta uikahtelusta. Ovi aukesi ilman ongelmaa ja astuimme tuimina sisälle suureen huoneeseen. Huoneen perällä, suuren ikkunan edessä oli työpöytä jonka edessä oli kaksi nojatuolia. Työpöydän vieressä oli suuri Arcaninen kahlittuna seinään vahvan kettingin kautta. Rautapanta sen kaulalla näytti epämukavalta ja kiristävältä. Suuri pokemon makasi maassa eikä huomioinut tulleita ihmisiä lainkaan. Muita pokémoneja ei näyttänyt olevan huoneessa. Tuoli pöydän takana liikahti ja lopulta pyörähti ympäri. Hieman pyöreämpi mies tuolissa katsahti kaksikkoon ja hymyili.
    – Tervetuloa arvon kouluttajat, miten voin auttaa teitä, Mies hymyili leveämmin iskiessään silmänsä Richardiin.
    – No mutta, sinullapa on hyvin harvinainen laji seuranasi, nuori neiti. Onko tuorekin pokémon? Oletko aikeissa pitää sen?” Mies nousi tuolilta ja asteli sen eteen sormenpäät kiinni toisissaan. En vastannut mitään, mies oli vasten mielinen ja teki mieli heittää häntä jollain.
    – Hän ei ole myymässä pokémoniaan jos sitä ajat takaa, Caleb sanoi ja pisti kätensä puuskaan.
    – Tulimme tänne koska joku pokémoneistasi varasti häneltä korun, hän jatkoi antamatta miehelle tilaa sanoa mitään. Arcanine avasi silmänsä ja katsahti Calebiin väsynein silmin. Suuri pokémon nosti päänsä ja luimisti korviaan. Mies näytti miettivän ja katsahti Arcanineen. Pokémon laski päätään ja näytti halukkaalta murista miehelle.
    – Hmm, epäilen varmasti että varas tuli täältä. Katsokaas pokémonini eivät poistu tästä rakennuksesta, mies selitteli pahoittelevana mutta sai minut haistamaan palaneen käryä.
    – Yksikään näistä pokémoneista ei ole sinun, sanoin lujana, saaden molempien miehien katseet. Caleb huokaisi hiljaa ja katsahti mieheen joka näytti loukkaantuvan sanoistani.
    – Tiedämme että varas tuli tänne, näimme sen tulevan taloon, lisäsin varmana ja aloin katsella paikaltani ympärilleni. Arcaninen värähti ja katsahti olkansa yli, murahtaen samalla tuomitsevasti. Mies kääntyy kohti Arcaninea sanoakseen jotain mutta samalla kullankeltainen Growlithe astelee koru suussaan, pää painuksissa, uskoakseni, emonsa eteen. Caleb huokaa kanssani ihmeissään. Se on shiny!
    – Maren, käskin pitää pennun poissa vieraiden silmistä, mies sanoo voimakkaasti ja saa suuren koiran luimistamaan korviaan. Caleb kääntyy miehen suuntaan.
    – Tiesit että Growlithe varasti korun, mitä merkitystä sillä on sinulle kun et kerran päättänyt luovuttaa sitä meille, Caleb oli selvästi suuttunut mutta en välittänyt hänen reaktiostaan. Seurasin vain katseellani selvästi häpeissään olevaa Growlithea joka asteli eteeni nolona, laski korun eteeni, uikahti ja katsahti minuun suloisilla silmillään. Menen pokémonin tasolle ja otan korun.
    – Jokainen tekee virheitä, enkä usko että sinulle annettiin muita vaihtoehtoja, sanon lohdullisesti Growlithelle joka näyttää yllättyvän siitä ettei joudu lyödyksi tai kuritetuksi.
    – Minun pokémonini tuovat minulle arvo tavaraa kiitoksena suojaan otosta, tämä Growlithe on onnekas koska en ole suostunut myymään sitä vielä. Eräs mies tosin on antanut niin hyvän tarjouksen että olen ajatellut luopua siitä, miehen sanat saivat ilmoille suuren karjahduksen. Arcaninen oli noussut ylös ja murisi kovaan ääneen miehelle. Growlithe uikahti mutta ei liikahtanutkaan edestäni. Caleb katsahti Arcanineen minkä jälkeen takaisin mieheen.
    – Emo ei tahdo pennun joutuvan minkään miehen taisto-orjaksi, enkä tahdo minäkään, Caleb ottaa pokémonpallon käteensä ja kutsuu ulos Gligarinsa. mies astuu taaksepäin ja ottaa työpöydältään pokémon pallon.
    – Kuinka sinä julkeat edes yrittää tuhota tuottoisan bisnekseni, mies murahtaa ja kutsuu ulos Wartortlen.
    – Dragu, vapauta emo ja pelasta pentu. Peitättelen tätä ukkoa, tuhhdin Calebin sanoille koska tahdoin itsekin taistella mutta Richard tärisi sylissäni kuin haavanlehti ja Arcaninen pudisteli itseään kettingeissä kuin viimeistä päivää. Juoksin suuren koiran luokse samalla kun miesten ottelu alkoi. Arcanine murisi minulle enkä uskaltanut lähestyä sitä. Voi ei, se ei luottanut ihmisiin piiruakaan.
    – Grow-grow, grow-grow, Growlithe hypähti eteeni ja haukkui äidilleen joka nosti korvansa ja katsahti minuun. Growlithe uikahti ja astui taaksepäin, miltein jalkaani vasten. Emo murahti mutta lopulta nosti päätään kuin antaen minulle tilaa tutkia sitä. Tartuin heti pantaan ja mietin miten se toimi. Panta oli suurella lukolla kiinni ja kettinki sulatettu taas kiinni pantaan. Huokaisin hiljaa ja katsahdin Growlitheen.
    – Jos edes osaat arvailla missä avain on niin… Olen vapaa ehdotuksille, katselin Growlithea kysyvänä. Sen oli pakko ollut nähdä jotain. Pieni koira luimisti korviaan ja katseli maata kuin miettien. Hätkähdin pelokkaasti kun Arcaninen murahti kuuluvasti. Pentu nousi ylös ja haukahti vastauksen minkä jälkeen juoksi työpöydän taakse ja katsahti minuun. Seurasin tätä silmäillen samalla miten ottelu eteni. Gligar oli nopeampi kuin Wartortle mutta uskoin että vesi pokémon oli Calebin pokémonia korkea tasoisempi. Toisaalta, tällä oli vielä ainakin kaksi pokémonia ja Kyro voittaisi ottelun varmasti minuuteissa. Growlithe nuuhki erästä laatikkoa, joka myös oli lukossa. Murahdin, meillä ei ollut aikaa tähän. Nostin jalkani ja iskin sen suoraan laatikkoon niin että rysähti. Ja ne sanoivat ettei naisista ole mihinkään, ainakin osaamme raivoissamme rikkoa perusteellisesti. Ojensin käteni laatikon rikkinäisestä kolosta ja kaappasin avaimen. Menin heti emon luo ja vapautin sen pannasta. Suuri eläin ei odottanut vaan loikkasi suoraan miehen päälle ja iski tämän seinään niin voimakkaasti että tämä menetti tajuntansa. Growlithe hyppäsi äitinsä tavoin jo pyörtyneen miehen äälle ja murisi tälle äreänä. Growlithe nappasi pienen avain nipun ja viskasi sen minulle. Heitin sen Calebille samalla kun Gligar tainnutti Wartortlen. Caleb ryntäsi käytävään ja alkoi avata häkkien ovia. Viitoin tulikoira perhettä seuraamaan. Nyt loppui tämä kaupittelu. Arcanine asteli häkkien luo ja yhdellä tassun vedolla rikkoi kalterit päästäen poke rukat vankilastaan. Growlithle oli oven suulla ja haukkui villit pokémonit rappuset alas. vasta kun jokainen häkki oli tyhjä, lähdimme tulikoirien perässä ulos. Caleb otti kännykkänsä ja taisi soittaa poliisille, mutta minä käännyin kohti koira kaksikkoa. Emo puski päällään iloisesti hymyilevää pentua. Growlithe nousi emonsa kuonoa vasten ja uikahti häntä heiluen. En edes raaskinut yrittää pyydystää shinyä pokémonia. Calebin tarttuessa ranteeseeni heräsin todellisuuteen.
    – Poliisit ovat tulossa ja… No meidän ei tarvitse olla täällä silloin, hän katsahti koiriin ja huokaisi.
    – Hyvä on sentään että ne ovat kaikki vapaita? Caleb koetti selvästi piristää minua. Hän saa hymyn suulleni mutta siihen se jäi. Laitoin korun kaulaani ja kännyin kohti kaupunkia. Parempi lähteä vähin äänin.
    – Growth! Seisahduin kuin seinää vasten. Growlithe oli tullut taakseni ja katseli minua suurilla silmillään.
    – Hei poika, menehän äitisi luokse olette vapaita nyt, saat sen lapsuuden minkä tahdotkin, hymyilin pokémonille rohkaisevaisesti.
    ”… Ei minä… Haluan mukaan. Haluan tulla vahvaksi ja suojella pokémoneja siltä mitä äitini on kokenut” Growlithe selvästikin osasi myös telepatiaa. Katsahdin siihen yllättyneenä.
    – Mutta… entäs äitisi? Kysyin hämmentyneenä. Growlithe uikahti ja katsahti emoonsa joka seurasi pentunsa puuhia särkyneenä mutta silti jotenkin tyytyväisen oloisena.
    ”Hän ymmärtää ja uskoo että olen enemmän turvassa sinun luonasi kuin hänen luonaan metsässä” Growlithe haukahti ja nyökkäsi. Olin ällikällä lyöty, en oikein osannut tehdä mitään. Katselin vain emoon ja pentuun vuoron perään kunnes Arcaninen haukahti ja kääntyi lähtien ravaamaan pois. Growlithe ei katsonutkaan sen perään mutta näytti siltä että se taisteli tunteidensa kanssa. Caleb tuli viereeni sanomatta mitään. Niin oli tosin parempi. Kuulimme sireenin huudon ja katsahdin Growlitheen. hengitin syvään ja heitin sitä pokémonpallolla. Koira sulki silmänsä ja imeytyi pallon sisälle. Pallo heilui muutamaan otteeseen kunnes pysähtyi. Noukin sen maasta ja hymyilin.
    – Sain shinyn Growlithen, sanani purskuivat onnea ja pidättelin halua kiljua innosta. Caleb pudisti päätään ja lähti kulkemaan poispäin rakennuksesta. Seurasin häntä hyvilläni. Olin niin lumoissani uudesta pokémonistani etten edes huomannut kuin Logan puski itsensä ulos pallosta.
    ”Ilmaa!!” Koira uikahti ja läähätti kuin ei olisi ollut pallosta ulkona koskaan. Logan pudisti tomut turkistaan ja kääntyi suuntaani.
    ”Hei miten meni? Saitko sen takaisin?” Logan asteli iloisesti luokseni, mutta seurasi ihmeissään ohitsemme ajavia poliisi autoja.
    – Jep ja jotain lisääkin, näytin palloa koiralle joka tuhahti.
    ”Jaa no… ei kiinnosta vaikka saitkin uuden pokémonin” Logan murahti. Caleb katsahti koiraan selvästi hymyillen.
    – Se on Growlithe, mies toteaa ja Logan katsahtaa minuun kuin olisin pettänyt tätä.
    ”Otit toisen koirapokémonin!?” Logan oli selvästi suuniltaan.
    – Se on Shiny myös, Caleb jatkoi ja Logan ärähti erittäin loukkaantuneena ja asteli pää pystyssä aivan eteemme. Pudistin huvittuneena päätäni, kyllä se tuosta tokenee kun saa hieman ilmaa. Katsahdin palloon ja hymyilin. Älä huoli Growlithe, sinusta tulee vielä voimakas taistelija… Hmmm Growlithe… Castiel siis. Tunsin katseen niskassani ja kurkistin olkani yli. En tosin nähnyt mitään muuta kuin puita ja niiden varjoja. Kulkiessamme takaisin kaupunkiin, olin varma että jokin seurasi meitä katseellaan.
    ¨¨¨¨¨¨¨¨
    Luvun loppu

Esillä 1 viesti (kaikkiaan 1)

Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Sää: